"Mulle kuuluu ihan hyvää"

”Mulle kuuluu ihan hyvää.”

Nuorisopsykiatrina tapaan aloittaa vastaanoton kyselemällä nuoren ajankohtaisia kuulumisia: mitä kuuluu, miten viime viikot ovat menneet, mitä olet tehnyt koulussa ja koulun ulkopuolella. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – tilanteestaan riippumatta – lähes jokainen nuori vastaa näihin kysymyksiin ”kuuluu ihan hyvää, on sujunut ihan hyvin”.  

Jos aikuinen hyväksyy ”ihan hyvää” vastauksen, jää keskustelu pinnalliseksi ja nuoren tilanteesta syntyy usein vääristynyt kuva. Näissä keskusteluissa aikuisen tehtävä on mennä pintaa syvemmälle: mitä ”ihan hyvää” tarkemmin ottaen sisältää ja mitä se tarkoittaa nuorelle ja ympäristölle: kuinka usein koulussa käydään, keitä tavataan koulun jälkeen ja missä, mitä kotona tapahtuu ja millainen keskusteluyhteys on vanhempiin.

”No en oo käyny koulussa joululoman jälkeen. Oon pääasiassa surullinen enkä nää ketään, koska mulla oo yhtään kaveria. Kotona ahdistaa, kun siellä riidellään ja kävelen usein öisin ulkona. Sillon on tosi synkkiä ajatuksia.”

On aika tavallista, että aikuiset eivät ole ihan kartalla nuoren tilanteesta ja kokonaiskuva alkaa purkautua ketsuppipullon lailla jostain arkisesta tilanteesta. Nuoret tapaavat suojella vanhempiaan omilta huoliltaan ja mahdollisilta hölmöilyiltään. Taustalla on usein pelko epäonnistumisesta, ehkä tuomitsevuudestakin, mutta joskus myös aito huoli vanhemman jaksamisesta.

Puhumattomuus on osa nuoruusikää. Me suomalaiset saatamme joskus muutenkin olla tuppisuita, mutta lasten ja nuorten on aikuisiin verrattuna usein vaikea sanoittaa ylipäätään tilannettaan, ja etenkin tunteitaan. Erityisen haastavaa on kertoa vaikeuksista muille, vaikka ympärillä olisikin läheisiä. Pärjäämistä ja suorittamista korostava kulttuuri on yhteiskunnassamme vahva; stereotyyppisesti ennenkin selvittiin ja hiihdettiin kouluun myös kesällä, sodan jälkeenkään ei valitettu, miksi siis nyt. Pärjäämiseetos toki vie monia asioita myös eteenpäin ja kannustaa tuloksellisuuteen, mutta toisinaan riman laskeminen parilla sentillä voi myös kannattaa, lapsilla ja aikuisilla.  

Aikuinen, ole aikuinen. Ole kiinnostunut, pysy kartalla. Aikuisten tehtävä on tukea lapsia ja auttaa löytämään oikea polku. Aikuisena – vanhempana, opettajana, valmentajana, ohjaajana, kummina, läheisenä – älä tyydy pintaraapaisuun, vaan jaksa, ehdi ja uskalla kysyä muutaman lisäkysymys. Miten oikeasti menee, onko kavereita, mitkä asiat ehkä ovat huonosti. Vaikka se ei olekaan aina helppoa, etenkään jos vastassa on puhumattomuus. Lapset aistivat aidon välittämisen ja tulos voi olla palkitseva. Joissain tilanteissa myös elämää mullistava tai jopa hengen pelastava.  

‍