Toipumisen palapeli

Siirtyminen uuteen vuoteen voi herättää tarpeen etsiä jälleen uutta parempaa versioita itsestään. Ylipäätään ajan hengen mukainen tarve jatkuvaan itsensä kehittämiseen ja hyvinvoinnin edistämiseen arjessa voi olla ajoittain hengästyttävää. Varsinkin, jos kamppailee sairauden tai pitkittyneiden kehollisten oireiden kanssa, joihin ei ole tarjolla nopeavaikutteista lääkettä.  

Pitkittyneet oireet eivät aina löydä suoraa selitystä somaattisen lääketieteen taholta. Mahdollinen kohtaamattomuus tai mitätöinti apua hakiessa voivat lisätä huolta, epätietoisuutta tai ruokkia häpeää. Viittaukset siihen, että tilanne on itse aiheutettu tai selitystä tilanteelle ei ole, nostavat entisestään kuormitustasoja ja vaikeuttavat toipumista. Vastaus tai selitys sille, mikä minua vaivaa jää saamatta. Epätietoisuus voi ajaa etsimään apua ja selitystä entistä vimmatummin sekä ohjata kokeilemaan kaikkea mahdollista saatavilla olevaa. Huoli on tunne, joka jää kehoon kytemään ja tekee nopeasti pesän syvälle sisimpään.    

Tarve tietää ja huoli omasta voinnista voivat virittää meitä kohti jokapäiväistä taistelua omasta hoidosta. Jatkuva todistelu ei helpota kenenkään oloa ja huomio kääntyy väärään suuntaan. Levon ja rauhoittumisen äärelle on luonnollisesti vaikea asettua, kun takaraivossa huutaa epätietoisuus tulevasta. Tukiviidakon byrokratiaan on helppo eksyä ja seuraavalle terveydenhuollon ammattilaisen käynnille valmistaudutaan kuin sotaan lähtiessä. Taistelu-moodissa oleminen voi viedä yllättävän paljon voimavaroja ja hermostollista kaistaa.    

Toipumista voi tarkastella kuin palapeliä. Aluksi palat ovat sikin sokin ja niistä rakentuva kuva epätarkka. Kuvan tarkkuutta heikentää se, ettemme voi ennustaa tulevaa ja sitä, millaiseksi toimintakykymme tulee rakentumaan. Toipumisen kannalta ensimmäisen askel on etsiä oikeita paloja. Paloja etsiessä voi havainnoida tukeeko se taistele-pakene-tilassa olemista vai kohti toipumista.  

Hyvinvointikentällä kilpailu kiristyy, palvelumuotoilu yleistyy ja asiakkaille tarjotaan valmiita ratkaisuja ongelmiin. Omalla tavalla psykofyysinen fysioterapia uppoaa tähän samaan ansaan. Erilaisista keinoista puhuminen voi luoda illuusiota hallinnasta ja suorituskyvyn optimoinnista. Erilaisia keinoja haluaa kokeilla, koska haluaa itselleen apua ja vointiin muutosta. Mielessä voi herätä kysymys siitä, teenkö kaiken mahdollisen oman toipumiseni eteen, onko se riittävää ja onko vielä jotain mitä voisin kokeilla. Yksittäisinä erillisinä asioina vitamiineista, vagus-hermon stimuloinnista tai kylmäaltistuksesta harvoin on apua.    

Omassa työssäni olen viime vuonna useamman kerran pysähtynyt kriittisesti arvioimaan oman työn eettisyyttä. Psykofyysiset menetelmät ohjaavat kohti hyvää, mutta niistäkin voi tulla taakka tai suorite. Hengitysharjoitus voi lisätä vain suorituspaineita ja tavoitteena rentoutuminen voi kääntyä itseä vastan. Uupuneena liikunnan lisäämisen tavoittelu kaivaa voimattomuuden kuoppaa yhä syvemmäksi. Jatkuva itsensä kehittäminen tai suorituskyvyn optimointi on uuvuttavaa. Nämä hetket ovat ohjanneet minua ammatillisesti palaamaan perusasioiden äärelle. Kehollisten voimavarojen tutkiminen ulkoisten keinojen sijaan on tuonut lisää ulottuvuutta moneen toipumisen tarinaan viime vuoden aikana.  

Päivittäisen voinnin aaltoilu on yleistä ja on normaalia, että arjessa tulee vastaan hetkiä, jolloin emme pysy rasitussietoikkunan sisällä, vaikka tekisimme mitä. Turvattomuuden tunne vaikeuttaa palapelin kokonaisuuden hahmottamista. Palapelin rakentaminen ei ole aina yksinkertaista ja se voi vaatia yllättävän paljon voimavaroja. Taukoja rakentamisesta tarvitaan ja itselleen voi harjoitella antamaan lupaa hellittää myös toipumisen keskellä. Kaikki ei mene silloin hukkaan. Toipumisen tukena ovat asiat, jotka tuntuvat itselle merkitykselliseltä ja innostavalta. Olivat ne sitten kehittäviä tai eivät. Hoitoväsymyksen keskellä ajatus pienin askelin etenemisestä luonnollisesti kuormittaa, mutta hyväksyvä suhtautuminen mutkikkaaseen matkaan tukee hermostoa hellivää jarruttamista.  

Arjen toimintaympäristössä koemme fyysistä, psyykkistä, kognitiivista ja sosiaalista kuormitusta. Kehon ja mielen vuorovaikutuksen osalta näiden tarkastelussa oleellista ei ole havainnoida asioita yksittäisinä tekijöinä, vaan miten ne vaikuttavat myös toinen toisiinsa. Tämä lisää vaikeutta ennustaa toipumiseen liittyvää yhtälöä. Kun omat palat alkavat hahmottua, voi havaita yleispätevien ohjeiden seasta niitä yksittäisiä vihjeitä siitä, mihin asioihin minun olisi yksilönä hyvä kiinnittää huomioita. Hyväksymisen prosessissa tulee kohdalle se, että syy-seuraussuhteiden logiikka ei aina toimi, kontrolli ei auta, eikä toipumisen paloja voi runnoa väkisin paikoilleen.  

Toipumisen suhteen hoitotasapaino usein löytyy, kun palapelin reunat muodostavat selkeät ja eheät rajat. Rajojen sisältä kokonaisuus on helpompi hahmottaa ja muiden palojen paikalleen asettelua voi rauhassa kokeilla. Joskus osa paloista on pitänyt itse luoda. Osa paloista on ollut tarpeettomia ja niistä on voinut opetella päästämään irti.

Psykofyysinen fysioterapia tukee palojen löytymistä, rajojen asettamista, tarpeettomasta hellittämistä ja kokonaiskuvan hahmottamista. Tällä vastaanotolla yksilöllistä lopputulosta ei saa valmiina pakettina, koska kehollisuuden äärellä työskennellessä toipuminen ei ole vikojen korjaamista ulkoa käsin. Ammattilaisena autan hahmottamaan palat, tuen niiden paikoilleen löytämisessä ja lopullinen kuva muodostuu yksilön mukaiseksi.