Essee - Miksi nuoret voivat huonosti?

Nuorten psyykkinen pahoinvointi ja avun tarve ovat runsaasti esillä mediassa. Puhumme nuorten mielenterveyden kriisistä. Lapsiin ja nuoriin kohdistuvia odotuksia ja paineita, huono-osaisuutta, epävakaita kasvuympäristöjä, kaltoinkohtelua ja kiusaamista on esiintynyt yhteiskunnissa jossain muodossa todennäköisesti koko sivilisaatiomme ajan. Kuitenkin juuri nyt nuoret vaikuttavat voivan entistä huonommin. Mikä siis on muuttunut?

Perimä

Koska mielenterveys on osa terveyttä ja sen häiriöt voidaan käsittää sairauksina, on järkevää tarkastella mielenterveyden kriisiä sairauksien näkökulmasta. Ylätasolla yksilön terveyteen ja sairauteen vaikuttavat tekijät voidaan jakaa perinnöllisiin tekijöihin ja ympäristötekijöihin. Perintötekijöillä on vaikutusta kaikissa psykiatrisissa sairauksissa. Periytyvyys tunnetaan kuitenkin verrattain huonosti ja sen ajatellaan muodostuvan suuresta joukosta erilaisia geenejä ja ympäristötekijöitä, harvoja perinnöllisiä syndroomia lukuun ottamatta.  

Perinnölliset tekijät muuttuvat erittäin hitaasti, evoluutiossa. Geneettisesti ihminen onkin edelleen savannilla laumassa liikkuva trooppinen päiväeläin. Kannamme edelleen perimässämme ominaisuuksia, jota ovat aiemmin olleet hyödyllisiä lajille ja selviytymiselle, esimerkiksi epäluuloa uusia ruokia kohtaan tai taipumusta hyökätä tai piiloutua uhkaavissa tilanteissa. Nyky-yhteiskunnassa näistä perinnöllisistä ominaisuuksista ei välttämättä ole hyötyä, ennemminkin haittaa. Kannamme perimässämme myös ominaisuuksia, jotka periytyvät yhdessä eli geneettisesti kytkeytyneinä joidenkin hyödyllisten perintötekijöiden kanssa ja ovat siksi säilyneet evoluutiossa. Esimerkiksi autismi voi olla tällainen ominaisuus.  

Perintötekijöiden voidaan siis ajatella vaikuttavan hyvinvointiin, mutta hitaan muovautumisen takia niillä on vaikea selittää viimeaikaisia laajoja muutoksia hyvinvoinnissa. Siksi selityksiä on loogisempaa etsiä ennemminkin ympäristötekijöistä, joita nuorten kohdalla ovat ainakin perhe, koulu, vertaisryhmät, harrastukset sekä laajemmat yhteiskunnalliset lokaalit ja globaalit liikkeet ja voimat.

Nuoruusiän merkitys

Nuoruusikä sijoittuu virallisesti ikävuosiin 13-17, mutta psykiatrisessa mielessä usein alkaa jo aiemmin ja etenkin jatkuu pitkälle aikuisuuteen. Aivojen kehityksen ajatellaan jatkuvan noin 30 vuoden ikään saakka. Esimerkiksi 18-vuotiaan nuoren aikuisen kyky reflektoida omaa itseä ja omaa tekemistä tai ymmärtää laajemmin syy-seuraussuhteita on monesti vielä kypsymätön. Toisaalta etenkin tytöt lipuvat kohti murrosikää nykyisin usein jo kymmenvuotiaina.

Nuoruusiän kehityksellinen tarkoitus on irtautua vanhemmista ja siirtyä itsenäiseen elämään, kasvaa yhteisön itsenäiseksi jäseneksi. Siirtymä kuulostaa hyvin luonnolliselta, mutta todellisuudessa vaatii monimutkaisten sosiaalisten ja kognitiivisten taitojen oppimista ja hallintaa. Aikaikkuna näiden taitojen kehitykseen on rajallinen. Siksi nuoruusikä on yksilölle kriittistä aikaa: jos oma suunta ei löydy tai itsenäistyminen muuten ajautuu sivuraiteille, nuori jää kehityksen, opintojen ja työelämän kelkasta ja syrjäytyy. Tästä syystä nuoruusiän kehityksen tukemiseen ja mahdollisten ongelmien ratkaisuun pitäisi myös panostaa runsain mitoin. Ihan normaalissakin nuoruusiän kehityksessä itsenäistyminen on valtava kehityksellinen harppaus.

Yksilön persoona kehittyy nuoruusiässä. Psykiatrisesti nuoruusikää voi ajatella heilumiseksi erilaisten persoonallisuushäiriöiden välillä: toisinaan nuori voi olla hyvinkin eristäytynyt, jopa epäsosiaalinen, ja välillä taas käyttäytyä aikuisen näkökulmasta varsin epävakaasti ja ottaa käsittämättömiä riskejä. Tavalliseen nuoruusikään kuuluu tietty määrä toilailua – mutta virheistä pitäisi myös oppia.

Perhe ja vanhemmuus

Kasvatuksellinen päävastuu lapsista ja nuorista on perheillä. Koulu, harrastukset ja vertaisryhmät toteuttavat erilaisia tärkeitä opillisia ja sosiaalisia tehtäviä, mutta eivät voi ottaa kokonaisvastuuta kasvatuksesta.  

Vanhemmuus voi epäonnistua kategorisesti kahdella tavalla: vanhemmointia voi olla liikaa tai liian vähän. Liian löyhässä tai puuttuvassa vanhemmuudessa nuori jää liian yksin ja joutuu ottamaan kohtuuttoman paljon vastuuta ikätasoonsa ja taitoihinsa nähden. Janan toisessa päässä on ylisuojeleva helikopterivanhemmuus.

Käytännössä vanhemmuus on usein tasapainoilua näiden kahden ääripään välillä. Perheen kasvatustehtävää voi ajatella suhteellisen onnistuneeksi, kun nuori on löytänyt oman paikkansa ja itsenäistynyt, mutta haluaa vielä tavata perhettään. Silloin tukea, rajoja ja vastuuta on ollut sopivasti itsenäistymiskehitykseen, eikä isompia ristiriitoja ole syntynyt tai ne on pystytty perheessä ratkaisemaan.  

Lapset ja nuoret tarvitsevat normaalissa kasvussa tukea ja rajoja. Vanhempien tehtävä on pysyä kärryillä nuoren koulusta, ystävistä ja vapaa-ajasta. Tämä on kriittistä nuoren hyvinvoinnin ymmärtämisessä. Jos aikuiset eivät tiedä missä nuori liikkuu ja kenen kanssa, on vaikea ymmärtää mahdollisia riskejä ja tarvittavia rajoja. Vanhemmatkin nuoret tarvitsevat ohjausta ja läsnäoloa, vaikka osaavatkin jo tehdä monia asioita itse. Aikuistuvat nuoret saattavat olla joissain asioissa erittäin analyyttisia ja itsenäisiä, mutta samaan aikaan joissain asioissa hyvinkin lapsellisia. Tämä on aikuisille joskus hämmentävää ja tukea voi olla vaikeaa mitoittaa sopivaksi. Tuen tarve ei pääty 18v synttäreihin, vaan jatkuu usein edelleen ainakin varhaisaikuisuuteen.  

Vanhempien ja perheiden rooli on vaikea. Aikuiset näyttävät nuorille mallia oikeasta ja väärästä. Aikuisten kuuluisi myös kaikissa tilanteissa pysyä olla aikuisina ja ottaa vastuuta erilaisista tilanteista ja niiden seuraamuksista aikuisen tasolla. Tämä edellyttää vanhemmilta kykyä kestää lasten erilaisia tunteita, vaikeitakin, projisoimatta liikaa omia tunteitaan lapseen. Vanhempien väsyminen näkyy nuorten arjessa herkästi. Silloin nuoret saattavat vältellä omien haasteidensa tuomista esiin vanhempien kuormittamisen pelossa tai jopa alkaa huolehtimaan omista vanhemmistaan. Vanhempien oma hyvä jaksaminen, vakaa terveys ja mielenterveys ovat edellytys perheiden hyvinvoinnille. Vanhempien huono psyykkinen vointi tai vaikeus omaksua ympäröivän yhteiskunnan normeja voivat johtaa lapsille haitallisiin ylilyönteihin.  

Janan toisessa ääripäässä helikopterivanhemmuudella tarkoitetaan ylisuojelevaa vanhemmuutta. Tällöin vanhemmat ottavat liikaa roolia lapsen tai nuoren asioiden järjestelyssä ja usein haluavat silottaa kaikki kumpareet. Helikopteroidut lapset kärjistettynä elävät pumpulissa, suojassa kaikilta vastoinkäymisiltä. Vaikka vanhemmat haluavat lapselleen hyvää, on vaarana nuoruusiän kehityksen viivästyminen. Edelleen kärjistettynä, lapsi ei opi tarvittavia itsenäistymistaitoja ikätasoisesti ja hänestä kasvaa avuton aikuinen, joka ei osaa toimia yhteiskunnan itsenäisenä jäsenenä. Helikopteroinnin takana voivat olla vanhemman omat kokemukset lapsuudesta ja tuen tarpeesta, pelot lapsen mahdollisesti kohtaamista vaaroista ja ahdistuneisuus lapsen pärjäämisestä.

Perheet ovat muuttaneet muotoaan viime vuosikymmeninä, laventuen tiukan ydinperheajattelun ulkopuolelle. Nuorten kannalta sallivuus ja monimuotoisuus lienevät pääsääntöisesti hyviä suuntia. Pääasia nuorille on omata ympärillään järkeviä aikuisia, jotka ovat heidän asioistaan kiinnostuneita, tietävät mitä nuorten elämään kuuluu ja missä asioissa nuoret tarvitsevat tukea, sekä tarvittaessa kuuntelevat. Tällaisia aikuisia voi hyvin olla myös ydinperheen ulkopuolella.  

Kaikissa tilanteissa vanhemmuuden ytimeen tarvitaan riittävä määrä lämpöä, rakkautta, välittämistä ja ymmärrystä. Näiden turvin nuori voi ottaa pieniä ja suurempia askeleita itsenäisenä yksilönä. Rajat muodostavat ulkoreunat sallivuuden ja omatoimisuuden vyöhykkeelle. Rajojen tehtävä on estää nuorta asettamasta itseään vaaraan. Epäonnistuessaan tai ottaessaan harha-askeleita nuori voi kuitenkin palata vanhemmuuden lämpimään ytimeen, saada osakseen tukea, ymmärrystä ja välittämistä.

Sosiaaliset suhteet

Nuoret (ja toki aikuisetkin) tarvitsevat sosiaalisia suhteita. Ihminen on geneettisesti laumaeläin. Peilaamme itseämme, käytöstämme, asemaamme, onnistumisia ja epäonnistumisia lauman muihin jäseniin. Ilman sosiaalisia suhteita lapset eivät opi ilmaisemaan itseään ja tarpeitaan, äärimmäisessä eristyneisyydessä eivät edes puhumaan. Joutuessaan laumansa hylkäämäksi ihmiset kokevat yleensä häpeää, surua ja ahdistusta. Sosiaalista eristäytyneisyyttä pidetään poikkeavana ja epätoivottavana käytöksenä, usein myös merkkinä sairaudesta.  

Sosiaalisten suhteiden perusta siis luodaan jo varhaislapsuuden kehityksen aikana. Vanhemmilla ja perheellä on kriittinen rooli huolehtivan ja perustarpeet tyydyttävän lapsuuden kasvuympäristön luomisessa. Kaltoinkohtelu ja muu lapsiin kohdistunut välittämisen puute ja aikaiset menetykset määrittävät merkittävästi yksilön kykyä asettua sosiaalisiin suhteisiin. Lapsuuden puutteellisia sosiaalisia suhteita voi onneksi ainakin jossain määrin korjata nuoruusiässä.

Nuoruusiässä ikätasoiset sosiaaliset suhteet ovat erityisen tärkeitä, liittyen edellä kuvattuun itsenäistymiskehitykseen. Nuoret irtautuvat vanhempien vaikutuspiiristä ja siirtyvät enemmän ikätasoiseen seuraan, johon kuuluminen on tärkeää. Onnistumiskokemukset sosiaalisissa suhteissa nuoruusiässä luovat perustan aikuisuuden sosiaaliselle pääomalle. Onnistumiskokemuksilla on myös merkittävä vaikutus itsetuntoon, minäkuvaan ja minäpystyvyyteen.

Sosiaaliset suhteet ovat muuttuneet varsin merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tällä hetkellä lähes jokaisella kouluikäisellä lapsella on älypuhelin tai joku muu digilaite käytössään. IRL (in real life) tapaamisten rinnalle on kehittynyt kokonaan uusi digifoorumi, jota sosiaalinen media ja tietokonepelit hallitsevat.  

Yhteisö ja yhteiskunta

Suomi yhteiskuntana on monimuotoistunut ja segregoitunut. Huono-osaisuus ja ongelmat kasaantuvat entistä enemmän samoihin perheisiin ja näyttäytyvät ylisukupolvisina. Myös kuilu pärjääjien ja ei-pärjääjien välillä on kasvanut ja todennäköisesti kasvaa edelleen.  

Yhteiskuntamme on myös muuttunut hajanaisempaan suuntaan. Kasarilla yhtenäiskulttuurin aikaan perheissä syötiin yhdessä päivällinen ja katsottiin puoli yhdeksän uutiset. Lauantaisin käytiin saunassa. Lapset leikkivät pihoilla avaimet kaulassa ja koko kylä kasvatti, jos vanhemmat eivät ehtineet. Edellä toki kärjistystä, mutta tällä hetkellä ajan henki korostaa aiempaa enemmän individualismia. Individualismin keskiössä on näkemys itsestä erityisenä henkilönä. Yksilöt haluavat identifioitua erilaisiin alakulttuureihin ja -ryhmiin. Ilmiö näkyy esim. sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutena.  

Todennäköisesti vapaa identifioituminen haluamaansa ryhmään on osittain lisännyt nuorten hyvinvointia, koska omaa identiteettiä on helpompi tuoda esiin. Globalisaation myötä on myös helpompi löytää samankaltaisten yksilöiden alaryhmiä, vaikka toiselta puolelta maailmaa. Toisaalta sairauksien kentässä nuorten keskuudessa mm. neuropsykiatriset diagnoosit ovat kasvaneet voimakkaasti. Ilmiön vaara on ylimedikalisaatio, diagnooseja myös halutaan ja etsitään aiempaa enemmän tarjolla olevien itsediagnosointityökalujen avulla.  

Nuorten hyvinvointia menneisiin vuosikymmeniin nähden tukevat myös onnettomuuksien ja päihteiden käytön väheneminen tasaisesti. Erilaisten vähemmistöjen oikeuksista on syntynyt parempaa ymmärrystä, ja yhteiskunta on tasa-arvoistunut monelta osin.  

Pandemia-aika

Merkittävä yhteiskunnallinen poikkeusjakso oli pandemia-aika, joka kosketti lasten ja nuorten elämää poikkeuksellisen laajasti. Virusinfektion pelossa yhteiskunta käytännössä sulkeutui, koulut menivät kiinni ja harrastukset tauotettiin.  

Pandemiasulkujen perusteet lasten ja nuorten keskuudessa tunnistettiin hatariksi jo ensimmäisten sulkujen alkumetreillä. Epidemiologinen ymmärrys näytti nopeasti suuntaa vakavan sairastavuuden ja kuolleisuuden ryhmistä, joihin lapset ja nuoret eivät kuuluneet. Silti sulkuja jatkettiin ja uusia pystytettiin. Perusteena käytettiin mm. vanhusten suojelemista tartunnoilta.  

Lasten ja nuorten kannalta tilanne oli tuhoisa. Arjesta putosi kaikki tuttu struktuuri. Sosiaaliset suhteet kapenivat. Uudet yhteisöt jäivät muodostumatta, kun erityisesti toisen ja kolmannen asteen opintoja aloitettiinkin etäyhteydellä ruutujen takaa. Pahoinvointi ja mielenterveyden häiriöt lisääntyivät räjähdysmäisesti. Aiemmin oireettomat kokivat ahdistusta ja mielialahäiriöitä, jo aiemmin oireilleiden oireet pahenivat. Syömishäiriöt lisääntyivät, mahdollisesti reaktiona urheiluharrastusten tauottamiseen ja yleiseen pahoinvointiin. Heräsimme pikkuhiljaa myös ADHD-buumiin.  

Pandemia-aikaa voi pitää liiallisena helikopterointina yhteiskunnan taholta: liiallisia suojelutoimia kohdistettiin lapsiin ja nuoriin varmuuden vuoksi, tuhoisin seurauksin. Sulut myös lisäsivät segregaatiota. Hyvät resurssit omaavat vanhemmat ja perheet selvisivät tekemällä nopeasti uutta arkea tukevia järjestelyjä, miettivät arkeen ruokahuollon, ulkoilun, liikunnan ja mahdolliset sosiaaliset kohtaamiset, rajoittivat ruutuaikaa ja parhaimmillaan viettivät enemmän perheaikaa lasten kanssa. Samalla toiset perheet kohtasivat työttömyyttä, lomautuksia, epävarmuutta, lapset oli ehkä pakko jättää yksin kotiin selviämään etäkoulusta, erilaisten järjestelmien tunnusten viidakosta, lounaasta ja välipalasta. Monissa perheissä digilaitteilla käytetty aika lisääntyi merkittävästi. Se on toki luontevaa, muutakaan tekemistä ei ollut. Korjaamme yhä pandemian jälkiä. Onkin toivottavaa, ettei tulevaisuudessa ainakaan lapsiin ja nuoriin kohdista yhtä rajuja toimenpiteitä, ainakaan yhtä hatarin perustein.  

Koulu

Yhteiskunnalliset nuoriin vaikuttavat päätökset viime vuosikymmeninä ovat liittyneet esim. koulujen ja luokkien kokoon ja rakenteeseen, opetussuunnitelmaan ja tuen määrään kouluissa. Vaikka Suomessa on yleinen ja yhtäläinen oppivelvollisuus, on koululla suuri merkitys lasten ja nuorten elämää määrittävänä tekijänä, sivistyksellisesti ja sosiaalisesti. Monet lapset käyvät nykyisin koulua erityisillä kieli- ja taideluokilla ja heitä koulitaan jo pienestä pitäen erityisille menestyksen poluille. Sitten on myös niitä lapsia, joita ei koulita.  

Menneinä vuosikymmeninä kouluissa oli tarkkailuluokkia, joille päätymistä pelättiin. Tarkkikselle päätyivät häiriköt, mutta myös muut yleisessä opetuksessa pärjäämättömät. Nykyisin monille heistä saatettaisiin asettaa ADHD-diagnoosi. Tarkkailuluokat purettiin syrjivinä yli 30 vuotta sitten ja kouluissa siirryttiin kohti inkluusion aikaa, yleis- ja erityisluokkiin. Erityisluokat lakkautettiin 2010-luvun alussa. Inkluusioajattelussa kaikki opiskelevat samassa luokassa lähikoulussa ja saavat siellä tarvitsemansa tuen. Kouluissa on edelleen erilaista pienryhmäopetusta ja luokka-asteeseen sitoutumatonta opetusta. Tuen kysyntä ja tarve kouluissa vaikuttaa kuitenkin olevan suurempi kuin tarjonta.  

Koulujen suuret luokat, seinättömät tilat ja luokattomuus ovat muuttaneet koulujen toimintaympäristöä hajanaisempaan suuntaan. Etenkin pienet lapset tarvitsevat arjessa struktuuria ja selkeyttä, jota ylisuuret, vaihtuvat ja meluisat luokat eivät riittävällä tavalla tarjoa. Tällaisissa ympäristöissä lievätkin toiminnanohjauksen haasteet nousevat herkemmin esiin, kun taas strukturoidummassa ympäristössä lapsi voisi pärjätä ihan hyvin.  

Inkluusio on paradoksaalisesti johtanut kouluissa toisenlaisiin erityisluokkiin, joissa tarjotaan painotettua opetusta. Painotetun opetuksen luokkia on tarjolla vain tietyissä kouluissa, jotka usein sijaitsevat sosioekonomisesti mitattuna paremmin toimeentulevilla asuinalueilla. Painotettuun opetukseen saatetaan päästä pääsykokeilla, keskiarvolla tai vain asumalla tietyllä alueella. Painotetun opetuksen luokat ovat usein kooltaan pienempiä, ja niille päätyy keskimäärin hyvin koulussa pärjääviä lapsia. Koulushoppailulla on segregaatiota kiihdyttävä vaikutus perheiden muuttaessa tietyille asuinalueille koulujen perässä. Samalla ”tavalliset” oppilaat jäävät lähikouluun. Näillä valinnoilla saattaa olla kauaskantoisia vaikutuksia, sillä ensimmäisiä sosiaalisia verkostoja luodaan kouluissa.

Koululla on merkitys paitsi opillisena, myös sosiaalisena ympäristönä. Lapset ja nuoret viettävät koulussa merkittävän osan arjesta. Sosiaalisena ympäristönä koulun pitäisi olla turvallinen ja tukea sosiaalisia suhteita ja opettelua ryhmätilanteissa toimimiseen. Ikätasoista sosiaalista ympäristöä pidetään Suomessa tärkeänä, kotikoulu on harvinaisuus. Koululla on myös tärkeä rooli nuoren hyvinvoinnin arvioinnissa. Ajatuksemme on, että jos lapsi ei käy koulua, jokin on vialla. Kouluakäymättömyys tuntemattomista syistä johtaakin ennen pitkää lastensuojeluilmoitukseen ja sosiaalipuolen arvioon.  

Yhteiskunnan päätöksellä lapsiin ja nuoriin voidaan kohdistaa erilaisia toimenpiteitä koulun välityksellä. Positiivisina esimerkkeinä voidaan mainita kouluruokailu, koululiikunta ja kouluterveydenhuolto. Koulun merkitys yhteiskunnallisena toimijana on noussut esiin tänä syksynä peruskoulujen digilaitekiellon myötä. Koulun sosiaaliskasvatuksellinen rooli ei kuitenkaan voi korvata vanhempien ja perheen roolia kasvattajana.  

Koska lapsi ei voi yleensä valita meneekö kouluun ja viettää siellä merkittävästi aikaa, pitäisi koulun ympäristönä olla ehdottoman turvallinen jokaiselle lapselle. Koulukiusaaminen on edelleen yleistä, vaikka siihen puuttumiseen on rakennettu runsain mitoin erilaisia ohjelmia ja mekanismeja ja ryhmäytymiseen kiinnitetään entistä enemmän huomiota.  

Kiusaaminen jättää usein elinikäiset jäljet. Valtaosalla aikuisena psykoterapiaan hakeutuvista on koulukiusaamiskokemuksia. Kiusaamista, syrjintää ja sulkemista ulos erilaisista sosiaalisista konstruktioista on luultavimmin esiintynyt koko ihmiskunnan historian ajan. Kiusaamisen tavat ja ulottuvuudet ovat kuitenkin muuttuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Sosiaalinen media

Digilaitteiden teknologinen kehitys on tuonut älypuhelimet ja muut älylaitteet kaikkien saataville, myös kaikkien lasten. Ilmiöllä on sekä positiivisia että negatiivisia puolia.  

Sosiaalinen media kuormittaa nuoria. Somen kautta leviää runsaasti ulkonäkökeskeistä, usein manipuloitua kuvamateriaalia, joka ohjaa kohti tietynlaista kauneusihannetta ja ajattelua. Ulkonäköpaineiden lisäksi some tuottaa muuta ryhmäpainetta, esim. omistaa tiettyjä (jatkuvasti vaihtuvia) tavaroita tai kuulua tietynlaiseen, alati muuttuvaan joukkoon.  

Some on varjopuolenaan luonut uuden kanavan kiusaamiselle. Sosiaalisen median johdosta kaikki voivat myös tietää kaikista kaiken ja uutiset, myös epäuutiset ja juorut, leviävät vikkelästi. Lähdekritiikki on tyypillisesti someen liittyen puutteellista ja somessa näkyvät väitteet koetaan totena. Aliaksiin perustuvassa maailmassa kaikki eivät myöskään ole liikkeellä puhtaat jauhot pussissa ja somekanavissa pyörii myös rikollista toimintaa. Somen valvominen ja rajoittaminen on aikuisille haastavaa, sillä erilaisten alustojen ymmärtäminen vaatii perehtymistä ja nuorisokulttuurin melko syvällistä ymmärrystä. Perehtymättömän on usein mahdotonta ymmärtää mihin eri kanavia käytetään ja onko tämä toiminta hyväksyttävissä rajoissa vai käytetäänkö kanavaa esim. päihdekauppaan.

Kun sometus alkaa häiritä muuta elämää, kuten koulunkäynti ja nukkumista, puhutaan digiriippuvuudesta. Lasten ja nuorten digiriippuvuus on muodostunut kasvavaksi ongelmaksi. Somealgoritmit on laadittu koukuttaviksi monikansallisten yhtiöiden toimesta. Vaikka liiallisen ruutuajan negatiivisista vaikutuksista on runsaasti tutkimustietoa, käyttävät 15-18v nuoret kouluterveyskyselyn mukaan digilaitteilla keskimäärin 6 tuntia päivässä. Se vastaa lähes kokonaista koulu- tai työpäivää, joka päivä.  

Myös vanhemmat kokevat digiriippuvuutta, mikä usein heikentää myös heidän yöuniaan ja kykyään olla läsnä arjen tilanteissa. Some asettaa paineita myös vanhemmille. Moni vanhempi saa somesta vääristyneen kuvan vertaisistaan, kuvissa täydelliset perheet hymyilevät iloisesti sovussa ja siisteissä vaatteissa. Todellisuudessa tavallinen vanhemmuus on riittävää ja tärkeintä on lämmin läsnäolo lapselle. Sirkushuveja voi sitten toteuttaa mahdollisuuksien mukaan.  

Positiivisena signaalina digiriippuvuuden ehkäisyssä ja ruutuajan rajoittamisessa voidaan pitää syksyllä voimaan tullutta koulujen digilaitekieltoa. Ensimmäisten analyysien mukaan nuoret käyttävät aikansa välitunneilla enemmän sosiaalisiin kohtaamisiin, liikkumiseen ja lukemiseen. Digilaitekielto on myös nostanut esiin vanhempien tarpeen olla yhteydessä lapsiin koulupäivän aikana tukeakseen lasta ja ehkäistäkseen ahdistusta. Ilmiön äärimmäisenä muotona vanhemmat ovat hakeneet lääkärintodistuksia lapsen puhelimen käytölle. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan koulun vahvaa tukea turvallisen aikuisen löytämiseksi koulusta.  

Sovelluskehityksen hyvänä puolena sosiaalinen media myös tuottaa sosiaalisuutta, jonka merkitystä ei pidä vähätellä. Merkittävä osa nuorten sosiaalisista suhteista tapahtuu erilaisilla digialustoilla, mm. somessa ja interaktiivisissa peleissä. Nuoret, joille sosiaalisten suhteiden luominen on muuten haastavaa, ovat saattaneet löytää ikätasoisen kaverijoukon digimaailmasta. Se on aina erittäin arvokasta ja parhaimmillaan voi ehkäistä syrjäytymistä.

Nuoriin kohdistuvat paineet ja odotukset

Osittain nuorten kokema pahoinvointi liittyy heille ladattuihin odotuksiin. Odotukset nuorten pärjäämistä ja osaamista kohtaan ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä. Nuorten pitäisi tulevaisuudessa työllään elättää kasvava joukko eläkeläisiä, ja samalla kantaa muut hyvinvointiyhteiskunnan paisuvat kustannukset.  

Opintosysteemin muutokset ovat lisänneet nuorten kokemia paineita. Kasarilla koulua käytiin lähikoulussa valmiin lukujärjestyksen mukaan. Opintojen suuntaa pohdittiin peruskoulua päättäessä ja seuraavan kerran abikeväänä. Nykyinen opintosysteemi on joustavampi, mutta vaatii nuorilta varsin hyvää kykyä itsenäiseen organisointiin. Jo alakoulussa luokka saattaa vaihtua monta kertaa kesken päivän. Paineistus tulevaisuuden suhteen alkaa jo peruskoulussa, sillä hyvällä jatko-opintopaikalla on yhä enemmän merkitystä. Tulevaisuuden suunta pitäisi olla selvillä käytännössä peruskoulun päättyessä, kun haetaan toisen asteen opintoihin, eli 15 iässä, käytännössä jo aiemmin.  

Toisen asteen opinnot ovat kovaa työtä, koska jatko-opintoihin haetaan uudistusten seurauksena suoraan todistuksella. Edellisten hallitusten halu tuottaa mahdollisimman paljon hyvin koulutettuja veronmaksajia mahdollisimman nopeasti opintoputkia suoraviivaistamalla ja välivuosia vähentämällä on kansantaloudellisesti ymmärrettävä. Nuorille se on kuitenkin tarkoittanut entistä suurempia paineita entistä nuoremmalla iällä. Esimerkiksi hyvistä lukiosta kirjoitetaan keskimäärin paremmin arvosanoin, joka turvaa pääsyä parempiin jatko-opintoihin. Kokonaisvaltainen analyysi uudistusten hyödyistä ja haitoista on toistaiseksi tekemättä.

Lisäksi työelämä on muuttunut nuorten ympärillä. Ensimmäisiksi työpaikoiksi sopivia harjoittelupaikkoja on tarjolla yhä vähemmän, sillä tuotanto- ja palveluketjut automatisoituvat ja lisäksi tekoäly korvaa kovaa vauhtia perinteistä työvoimaa kaikilla aloilla. Siirtyminen koulusta työelämään on vaikeutunut, eikä edes huippuyliopistojen huipputodistuksilla tahdo löytyä töitä. Nuoret ovat kuvanneet lähettäneensä satoja työhakemuksia vailla yhtään haastattelua. Esimerkiksi Helsingin kaupungin kesätyöhakuun nuorille soveltuviin työpaikkoihin tuli kesällä 2025 noin 900 hakemusta yhtä paikkaa kohden. Työelämään pääsyn monimutkaistuminen kasvattaa entisestään huono-osaisuuden ylisukupolvista kerääntymistä. Nuoret, joiden vanhemmat pystyvät tukemaan heitä ensimmäisen kesätyöpaikan hankkimisessa ja siten työelämän ovien avautumisessa ovat huomattavasti paremmassa asemassa niihin nuoriin verrattuna, joilla tällaista tukea ei ole.  

Koulun lisäksi myös harrastusjärjestelmä on paineinen. Oikeastaan pitäisi ehkä puhua esim. ”urheilujärjestelmästä” tai ”musiikkijärjestelmästä”, sillä pelkkä harrastelu on nyky-Suomessa melko harvinaista. Etenkin urheilu muuttuu jo pikkulapsivaiheessa kilpailulliseksi, yhteen alaan erikoistuneeksi puurtamiseksi. Lasten ja nuorten liikkumiseen kannattaisi panostaa laajasti, sillä lapsuudessa opittu liikunnallinen elämäntapa kantaa yleensä läpi aikuisuuden.  

Mielenterveys

Mielenterveyden diagnoosien valossa nuoret voivat entistä huonommin. Pelkkiä diagnoosilukuja analysoimalla ei päästä täyteen objektiivisuuteen, sillä myös diagnostiset käytännöt elävät ajassa ja ovat muuttuneet vuosikymmenestä toiseen. Nuorten kokemukset ovat kuitenkin todellisia ja siksi hyvä mittari ajan hengelle.  Uusimman 2025 Kouluterveyskyselyn mukaan 15-16-vuotiaista nuorista 39% oli huolissaan mielenterveydestään. Vakavampaa ahdistusta koki 22% ja masennusta samoin 22%. Toiveikkaasti tulevaisuuteen suhtautui vain 40% ikäluokasta. Se on kovin vähän.  

Varmuudella voidaan todeta, että viimeistään pandemia-aikana nuorten mielenterveysdiagnoosit kasvoivat räjähdysmäisesti. Nuoria aikuisia on myös mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeellä entistä enemmän. Kaikki yllä pohditut teemat todennäköisesti vaikuttavat sekä diagnoosien että työkyvyttömyyden lisääntymiseen. Tilastojen valossa vakavat psykiatriset sairaudet, esimerkiksi psykoosit, eivät kuitenkaan ole lisääntyneet. Koska vakavat mielenterveyden haasteet ovat usein voimakkaammin geneettisesti säädeltyjä, viittaa tämä tulos ympäristötekijöiden muutoksen vahvaan vaikutukseen.

Myös palveluiden määrä ja niihin hakeutuminen on kasvanut. Ilmiön taustalla voi olla yhteiskunnassa lisääntynyt sallivuus puhua mielenterveyden häiriöistä ja hakea niihin apua. Mikäli näin on, ei pahoinvointi sinänsä välttämättä ole lisääntynyt, vaan kyse on enemmän aiemmin näkymättömän ilmiön pintautumisesta. Selvää kuitenkin on, että matalan kynnyksen tuen tarve nuorilla on kasvanut ja siihen yhteiskunnan ja terveydenhuollon pitäisi pystyä vastaamaan – ylimedikalisaatiota välttäen.

Mihin nuorten tukipakettia sitten pitäisi suunnata?  

Nuorten pahoinvoinnin katkaiseminen edellyttää meiltä yhteiskuntana ajattelutavan muutosta. Nuorissa on tulevaisuus, he ovat yhteiskuntamme välttämätön moottori. Siksi nuoria pitää kannustaa ja heille tulee luoda väyliä täyttää yhteiskunnan asettamat toiveet.  

Resurssien kohdentaminen ainakin perheiden tukemiseen vaikuttaa edellä esitetyn pohdinnan perusteella järkevältä. Hyvän kasvun ja mielenterveyden avaimet luodaan lapsuudessa ja perhe on nuorten pääasiallinen kasvatuksellisen vastuun ja tuen yksikkö. Kun perheet voivat hyvin, myös nuoret voivat yleensä ainakin paremmin. Toinen merkittävä ympäristö nuorten elämässä on koulu. Kouluympäristön luominen mahdollisimman hyvin oppimista ja turvallisia sosiaalisia suhteita tukevaksi on keskeistä. Hieman heikompiakin tuloksia opillisesti saavuttavat nuoret yleensä pärjäävät hyvin, jos he tuntevat kuuluvansa joukkoon, heitä ei kiusata vaan kannustetaan ja epäonnistumisia sallitaan. Kolmas iso teema lieneekin sallivuus. Erilaisuuden ymmärtäminen ja sietäminen parantaa kaikkien yleistä toimintaympäristöä ja mielenterveyttä.  

Mediassa paljon esillä ollut nuorten terapiatakuu ja nuorten mielenterveyspalveluiden määrän kasvattaminen on vain pieni osa nuorten hyvinvoinnin tukemista, koska pahoinvointi ei tarkoita samaa kuin sairaus. Nuorten pahoinvointiin liittyy paljon epävarmuutta, näköalattomuutta ja toivottomuutta tulevaisuuden suhteen. yleinen yhteiskunnallinen fokus pitäisi siirtää enemmän nuoriin ja luoda heille tulevaisuutta mahdollistavia rakenteita ja ympäristöjä, tukea hyvän elämän rakentumista varhaislapsuudesta kouluun ja sieltä työelämään siirtymiseen.  

‍