Pitääkö kaikkea ruokaa syödä?

ARFID on syömisen välttämis- ja rajoittamishäiriö.

Yhteiskunnallisten normiemme mukaisesti kiltit lapset syövät tai ainakin maistavat kaikkea ruokaa. Jos lapsi on nirso, hän kiukuttelee tai ainakin hänet on kasvatettu huonosti.  

Food neofobia kuvaa epäluuloa uusia ruokia kohtaan. Termille ei ole luontevaa suomennosta. Food neofobia on myös ominaisuus, jonka heritabiliteetti eli periytyvyys on yksi korkeimmista, paljon korkeampi kuin esimerkiksi lihavuudella tai korkealla kolesterorilla. Aihetta on tutkittu kaksosaineistoissa. Identtisillä kaksosilla on sama perimä ja heillä ympäristötekijöiden merkitystä piirteiden ja tautien kehityksessä voi arvioida muita ihmisiä helpommin. Ihmisen halukkuus laittaa suuhunsa tuntemattomia aineita on siis pitkälti geneettinen ominaisuus, jolle on evoluutiossa ollut paikkansa lajin selviytymisen kannalta: yksiköt, jotka ovat olleet valmiita ottamaan riskiä ja ennakkoluulottomasti ahmineet mitä tahansa ovat altistuneet myrkytyksille ja taudeille. Uusissa ympäristöissä selviämiseen on myös tarvittu harkintaa.

Lapsilla epäluuloisuus uusia ruokia kohtaan on yleistä. Lapset pitävät selkeydestä: jos lautasella ruoka-aineet on jaoteltu selvästi erikseen (riisi, kana, vihannekset esim.), on lapsen usein helpompi syödä. Kastikkeet koetaan helposti epämääräisenä mössönä, koska lapsi ei osaa päätellä mitä kastike sisältää.  

ARFIDissa epäluulo uusia ruokia kohtaan ja niiden välttäminen näyttäytyy äärimmäisenä. ARFID-piirteiset kokevat tuntemattomien ja ”epäilyttävien” ruokien laittamisen suuhun erittäin vaikeana. Usein kyse on enemmän suutuntumasta kuin itse mausta. Jugurtissa voi olla paloja tai kala voi tuntua suussa niljakkaalta, jonka takia tällaisia ruokia vältellään.  

Aikuisille tilanteen käsittäminen voi olla vaikeaa. Vanhemmat saattavat kokea häpeää ja ahdistusta lapsen syömättömyydestä ja jyrkästä suhtautumisesta uusia ruokia kohtaan. Monesti tilanteet kärjistyvät vieraissa paikoissa, päiväkodissa, kyläilyillä, leireillä, lomilla, ravintolassa. Pahimmillaan vanhemmat leimautuvat huonoiksi kasvattajiksi ja lapset ilkeiksi ja epäkiitollisiksi kiukuttelijoiksi. Edelleen ajoittain törmää vanhaan ajatteluun, jossa lapsi ei päässyt koulussa välitunnille, koska ei syönyt jotain tiettyä ruokaa.  

ARFIDilla on yhteys autismikirjon piirteisiin. Silloin lapsen persoonassa saattaa olla muutakin joustamattomuutta ja haastetta sosiaalisissa tilanteissa ja muutostilanteissa. Lapsen maanittelu syömään ei yleensä ole kovin tuloksellista, koska lapsi ei tahallaan kieltäydy syömästä, vaan kokee sen yksinkertaisesti mahdottomana. Perinteinen sääntö 10 kerran maistamisesta ei useinkaan tuota tulosta.

Lasten – ja aikuisten – hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta on tärkeää luoda kasvuympäristö, joka on turvallinen ja tukeva. Kasvusta ja riittävästä ravinnonsaannista huolehtiminen on toki tärkeää, mutta lapsi kasvaa todennäköisesti ihan hyvin kapeammallakin ruokavaliolla. Jatkuva riitely ja leimaaminen sen sijaan ovat haitallisia kehitykselle. Tarvittaessa voi käyttää apuna ravitsemusterapeuttia. Vanhemmalta lapsen ARFID-piirteisyys vaatii usein rajojen asettamista ympäristön odotuksia kohtaan: meidän perheessä ei ole sääntöä, että kaikkia ruokia pitää syödä. Lapseni on hyvä ja arvokas sellaisena kuin on, vaikka ei söisi juuri tuota ruokaa. Hän ei ole tahallaan hankala tai epäkohtelias.

Tyypillisesti ARFID-lapset pystyvät aikuisena syömään ihan normaalisti, vaikkakin epäluuloa joitain ruokia kohtaan voi esiintyä myös aikuisena.  

‍