Ylisuojeleva vanhemmuus – voiko siitä olla haittaa lapselle?

Kaikki vanhemmat haluavat luoda lapsilleen mahdollisimman hyvät puitteet elämään. Joskus vanhemmuus voi kuitenkin lipsahtaa liian pitkälle. Tiiviisti lapsen ympärillä pörräävät helikopterivanhemmat ylisuojelevat lastaan pettymyksiltä ja tasoittavat mahdollisia elämän töyssyjä liikaakin.  

Nuoruusiän iso psykologinen kehitystehtävä on itsenäistyä ja irtautua vanhemmista. Nuori tekee eroa vanhempiinsa ja siirtyy yhä enemmän kohti ikätasoisia vertaisryhmiä. Kaverisuhteet korostuvat. Itsenäistyminen vaatii kuitenkin monimutkaisia sosiaalisia ja kognitiivisia taitoja sekä yhteiskunnan ja yhteisöjen toiminnan ymmärtämistä, jotta niihin voisi kuulua itsenäisenä jäsenenä. Jos vanhemmat tekevät kaiken lapsen puolesta, jäävät taidot oppimatta. Jos esimerkiksi aikuinen aina päättää nuoren puolesta vaikeammat asiat, jää tällainen taito lapselle kehittymättä, ja aikuisena hän on edelleen tässä asiassa lapsen tasolla. Lapsen on siis tärkeää pystyä kokeilemaan omia siipiään, vaikka se joskus epäonnistuukin. Virheistä sitten opitaan.

Taustalla helikopteroinnissa voi olla aikuisen oma pelko tai omasta nuoruudesta kumpuavat käytännöt ja kokemukset. Aikuisten voi myös olla vaikeaa kestää lapsen pahaa mieltä ja ahdistusta tai katsoa vierestä ”tyhmiä” virheitä. Silloin vanhemmat aikuisrooli tipahtaa ja vanhempi imeytyy mukaan lapsen ahdistukseen, alkaa tekemään asioita lapsen puolesta, esim. hoitelemaan kaverisuhteita. Myös kulttuurierot voivat vaikuttaa suojelevuuteen.  

Eri yhteisöillä on erilaisia odotuksia itsenäistymisen suhteen, siitä mikä on ”onnistunutta” ja sopivaa. Suomessa lapset perinteisesti itsenäistyvät melko varhain ja tyypillisesti muuttavat pois lapsuudenkodista 18-20-vuotiaina. Tyypillisesti lapset myös liikkuvat yksin julkisilla kulkuneuvoilla ja leikkivät pihoilla ilman vanhempia. Monissa kulttuureissa kotona asutaan huomattavasti pidempään ja liikkuminen itsenäisesti kodin ulkopuolella on rajatumpaa.

Vanhemman on hyvä pohtia, onko lapsen toiminta ikätasoista: löytyykö ikätasoisia kavereita, osaako lapsi ikätasoisia taitoja, esim. herätä itsenäisesti aamulla, liikkua itse kouluun, tehdä välipalaa/ruokaa, käydä kaupassa, hoitaa omia asioita esim. opettajien tai harrastusten suuntaan. Vanhemman on hyvä miettiä missä lapsi on 1-3v päästä ja osaako hän silloin tarvittavat taidot tuohon elämänvaiheeseen, miten niitä mahdollisesti pitäisi opetella.  

Nuorten mielestä aina muut saavat elää vapaammin ja omat vanhemmat rajoittavat liikaa. Rajoja tarvitaan, mutta vanhemman on myös hyvä pohtia voiko tässä olla perää, esim. juttelemalla rajoista lapsen kavereiden vanhemmille. Jos perusasiat lapsen elämässä ovat kunnossa, onko mahdollista tai järkevää antaa enemmän vapauksia?

Vanhemmuus on vaikea laji. Vanhemmuus ei saa olla liian löyhää, kasvaakseen turvallisesti lapset tarvitsevat rajoja ja struktuuria. Kuitenkaan ei saa myöskään olla liian tiukkaa. Jos lapsi ei saa kokeilla taitojaan, hän ei voi peilata itseään yhteiskunnan jäsenenä ja oppia omista virheistä. Hyvä nyrkkisääntö on, että vanhemmuudessa monet asiat ovat osuneet kohdalleen, kun lapsi on onnistuneesti itsenäistynyt ja haluaa edelleen tavata perhettään.

‍